Tiedätkö sen tilanteen, kun olet ostoksinesi ruokakaupan kassajonossa ja muistat unohtaneesi jonkun tietyn tuotteen? Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko käyt hakemassa sen tai et käy hakemassa sitä. Minulle sattui tänään jokseenkin edellä kuvatun kaltainen tilanne shoppaillessani helsinkiläisessä automarketissa ja päätin valita molemmat ratkaisuvaihtoehdot. Vein ensin ostokseni autoon ja palasin uudelleen kauppaan hakemaan purkin ranskankermaa.
Kello lähestyi neljää, jolloin työikäisten ihmisten työpäivän päättymisen sekä aikaisten iltapäivätuntien kassahenkilöstövajeen yhteisvaikutuksesta jonoja alkaa muodostua. Valitsin lähimpänä parkkipaikkaa olevan kassan numero 1, koska siinä oli lyhyt jono. Noin sekunnin jälkeen tajusin, että edessäni olevat kolme asiakasta ovat mummoja ja jokainen tietää, mitä se tarkoittaa - silloin vaihdetaan kassaa.
Lähdin etenemään kassalinjastoja vilkuillen. Vanhana kaupansetänä kartoitin kanssa-asiakkaiden ostoskärrejä ja tein arvioita kassahenkilöiden suoritusnopeuksista. Lopulta kassa numero 36 näytti sopivalta, edelläni oli vain nuorehko äiti ostoksinaan joululahjaleluja.
Onnittelin itseäni ja laitoin ranskankerman liukuhihnalle My giggling monkeyn, suksien ja lahjapapereiden perään. Hymyilin huomatessani, että suksissa oli viivakoodi kiinni, sillä näissä hommissa piilee aina se vaaran paikka, että hintoja joudutaan selvittelemään soittelemalla osastolle kiusallisen pitkiä puheluita.
Kaikki meni hyvin suksisauvoihin saakka. Niistä puuttui koodi. Tiesin välittömästi ajaneeni miinaan. Taakseni oli kertynyt jo varsin mittava letka ja nopea silmäys naapurikassoille vahvisti, ettei minun kannata lähteä nyt höntyilemään, olenhan seuraavana vuorossa.
Ensimmäinen soitto meni väärälle osastolle. Toiseen ei vastattu. Kolmannella elektroniikkaosaston myyjä lähti etsimään urheiluosaston myyjää, jota ei koskaan löytynyt. Asiakas ehdotti, että käy välissä suutarilla ja tulee sitten ostamaan sauvat erikseen. Hän alkoi maksaa ostoksiaan, mutta ei muistanut pankkikortin tunnuslukua, maksoi sitten toisella kortilla.
Tällä välin meillä muilla jonottajilla oli meneillään hedelmällinen keskustelu herra Murphyn touhuista. Todettiin, että minä olen opiskelija ja he ovat eläkkeellä, joten mitäs tässä nyt kiukuttelemaan, eihän meillä voi olla minnekään kiire, paitsi tänä aamuna oli kun lähdin kouluun ja unohdin auton avaimen sisälle, palasin hakemaan ja huomasin unohtaneeni myös kotiavaimen sisälle, ja huoltomiestä ovea avaamaan odotellessani myöhästyin koulusta. Jos viikonloppuisin panostaisi lepäämiseen, maanantain suorituksilla olisi mahdollisuus mennä paremmin.
Yhdeksältä minuutilta tuntuneiden kahdeksan minuutin jälkeen tuli vuoroni ostaa ranskankerma. Ennen sitä kassalla kuitenkin tehtiin vuoronvaihto ja tauottaja tuli hommiin.
Mikä on tämän tarinan opetus? Ehkä se, ettei pidä valita lyhintä jonoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti